Että näin.

Joskus mulle käy niin, että kun mulle tulee henkisesti tarpeeks paha olo, se muuttuu fyysiseks. Viimesen puolen tunnin aikana mulla on ollu jumalattoman kuristava tunne kurkussa ja oksettaa koko helvetin ajan. Sen mä tiedän, ettei multa kuitenkaan tuu mitään ylös, niin turha mun on mennä halailemaan vessanpöntön kanssa niinku se ois mun paras kaveri.

Tyttöystävä kieltäyty just puhumasta mulle siitä, miltä siitä tuntuu. Tietty haluisin kuunnella, mutta en mä voi pakottaa, se ois epäinhimillistä. 

Sanotaanko vaikka nyt sillain, että mulla on ihan saatanan eksynyt olo. Ensimmäistä kertaa mä kuulen, kuinka se toteaa, että se haluais pois täältä. Siis tästä maailmasta. Nyt mä oon sitten ekan kerran sen pelon kanssa vastakkain, että mä jään totaalisen yksin. Enkä mä mitään muuta kammoa enemmän. Mä en tahdo jäädä yksin, mä en pärjää yksin. Enkä mä helvetti tiedä mitä mun kuuluis tehdä. 

Mä en tiedä kenelle mun kuuluis puhua. Mä en tiedä miten päin mun pitäis olla. Mä en tiedä miten mä voisin auttaa tota, mutta sen mä tiedän, että auttaa mä haluan. Mä haluan että se on onnellinen, että se hymyilee, nauraa - mut vittu en mä kykene tekemään mitään. Mä en voi tehä enää juurikaan muuta, kun vaan angstata tästä blogiin ja koettaa lopettaa itkemisen samalla, mutta ku vittu sekään ei onnistu. 

Mulla on sellanen olo, et mä tahdon käpertyä johonkin nurkkaan ja jäädä sinne hetkeks, koska mä en tällä hetkellä tiedä vittu mistään mitään. Mä oon saatanan hämmentynyt ja vitun pettyny itteeni, koska mä en kykene auttamaan sitä ihmistä, joka on mulle tärkeempi mitä mun oma, surkee elämäni. 

Vittu mä tekisin ihan mitä tahansa, että se olis onnellinen. 

Ja paskat tän merkinnän tekeminen mitään auttanu, mut sainpaha sanottua ees jotain. Ees sellasen pienen murusen siitä, miltä musta tuntuu, ku oon täysin avuton jossain tilanteessa.