Niin.

Mun mielialat kyllä osaa heitellä helvetin hienosti, tulipahan sekin fakta huomattua sitten äsken. N. puol tuntia sitten meikä vaan nauraa ja kikattelee ja fanityttöilee jotain omaansa, mut nyt sitten ollaanki hiljaa ku huopatossutehtaalla.

Mä vaan... olen. Oikeasti, mua ei naurata / huvita mikään. Nää on näitä harvinaisia hetkiä, kun mä otan asiat vakavasti ja mietin oikeesti. Ja jos ihan totta puhutaan, niin mulla on niin karmea olo, että mä tahdon käpertyä peiton alle, parkua silmät päästäni ja kadota tästä helvetin maailmasta. Lakata olemasta. Ei mulla ole masennusta diagnosoitu koskaan, vaikka psykiatrillakin on käyty, mutta... niin. Nää on näitä päiviä.

"In particular, that first year afterwards was painful. I denied it, and was very hard on myself. I kept drinking, and I kept being confused."

Vittujen kevät.